No olihan sitä taas kulkemista. Ambonista lennettiin Makassariin, jossa vietettiin yksi yö. Liisa valitsi hotellin. Pikkasen oli hieno meidän makuun, mutta kun halvalla sai... Makassar on kaupunkina yhtä astetta korkeammalla tasolla Amboniin verrattuna. Ambon on jotenkin vanhahtava ja nuhjuinen. Vailla edes pientä loisteliaisuutta. Makassar taasen jotenkin jo yleisilmeellään viestittää suuremmasta varallisuudesta ja modernimmasta asenteesta. Arkkitehtuurikin pukkaa liki länsimaisen näköistä modernia toimistorakennusta ja ostoskeskusta.
Tuota kaikkea ei kuitenkaan pitkään ihasteltu. Seuraavana aamuna heti kuuden jälkeen autokyyti lentokentälle. Siellä tapasimme ranskalaisen ystävämme Brahimin. Hän kiertää Indonesiaa joka talvi neljä kuukautta. Näihin kaltaisiimme kiertolaissukeltajiin ajoittain aina törmää. Jatkamme siis porukoissa Brahimin kanssa. Lento Makassaarista Posolle kestää noin puolitoista tuntia ATR 72 tyyppisellä potkuriturbiinikoneella. Kone oli aivan uusi. Wings Air oli ostanut niitä Ranskasta juuri 60 kpl entisten 50:n lisäksi. Lentomatkustaminen elää nopean kasvun kautta täällä päin maailmaa. Poson pikkukentältä napattiin saman tien vuokra-auto. Vapaavuorossa oleva poliisi lupasi heittää meidät Ampana-nimiseen pikkukaupunkiin. Kartalta mitattuna matka ei ole pitkä. Täällä välimatkat täytyy aina kuitenkin mitata tunneissa. Niin sanottu tie heittäytyy välillä niin vaatimattomaksi, että 30 km/h on maksiminopeus. Posossa oli viikkoa aiemmin taas rähisty uskon nimissä. Valtasuhteet islam/kristityt on aikas lailla tasan. Tuossa asetelmassa välillä aina paukkuu. Yksi poliisi oli virkatehtäviä hoitaessaan ammuttu kuoliaaksi. Jäi kysymättä kummasta leiristä... Kuuden tunnin pomppuisen automatkan jälkeen saavuimme Ampanan kaupunkiin ja majoittauduimme Oasis hotelliin. Omistajat ovat Brahimille entuudestaan tuttuja. Nuori hotellin omistaja/johtajatar tarjosi meille illalla autokyydin "illallisravintolaan". Vaihtarina maksoimme hänenkin illallisen.
Pikaisen mutta vaatimattoman aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna kävelimme reput olalla läheiseen satamaan. Laiturikopista tiketit ja eiku paattiin etsimään, josko päästäisiin johonkin istumaan. Simppeli puinen penkki löytyi hyttikäytävältä hieman ruotelikopin perän puolelta. Siinä lukuisten nyssäköiden ja eläviä kanoja sisältävien pahvilaatikoiden ympäröiminä nökötettiin kiltisti neljä tuntia. Puinen vanha paatti, joka ei lainkaan ollut niin epäsiisti, kuin mihin vaikkapa Filippiineillä ollaan totuttu. Sepä jyskytteli tasaista kymmenen solmun vauhtia tyynessä säässä. Tällä pelillä saavuttiin Wakein satamaan Togeanilla. Ja ettei kulkeminen vaan tähän loppuisi, piti vielä viimeinen legi vetäistä paikallisella longboatilla. Tunti kun hankalassa asennossa pressukatoksen alla kyhjötettiin, päästiin viimein perille. Paikan kyltissä lukee Kadidiri Paradise. Ollaan siis Kadidirin saarella.
Vieraita ei täälläkään näytä olevan ruuhkaksi asti. Sukeltamisen toteutus on kahden nuoren ranskalaisen, Tibon ja Bastin vastuulla. Heidän apuna häärii kaunis saksalaisneitonen, Vanessa. Hän on Dive Master koulutettavana Dibon opeissa. Yhteydet ulkomaailmaan ovat erittäin huonot ja tätäkin kirjoittelen jälleen varastoon. Puhelimen kalenteri kertoo faktat: perjantai 20. helmikuuta. Päivämäärällä toki ei ole näissä oloissa mitään merkitystä muutoin, kun että muistetaan ensi viikon torstaina lähteä täältä lautalla Gorontaloon ja sieltä pikku hiljaa kohden Jakartaa. Nyt on siis jo neljännen sukelluspäivän iltapäivä kättelyssä.
Sukeltajia meidän ja Brahimin lisäksi oli yhtenä päivänä vain paikallinen pariskunta. Tilaa on veneessä ja vedessä. Noin kolmen mailin etäisyydellä Kadidirin rannasta pohjoiseen (päiväntasaajalle) päin on hulppea riuttamatala, jonne tähän astiset sukellukset on kaikki tehty. Ei siis riuttoja saarten rannassa, vaan iso matalikko keskellä laakeeta avovettä. Laskuveden aikaan matalimmat kohdat pilkistää jopa kuiville. Max. sukellussyvyys kuitenkin 60 metriä. Ja kyllä on jälleen mestat kohdillaan. Vasarahait ovat edelleen näkemättä, mutta jo vain kelpasi puolitoista metrinen Marbled Raykin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti