Käsittämätöntä politiikkaa Suomessa

Pitkään aikaan en ole tänne kirjoittanutkaan. Kesä on mennyt pääsääntöisesti töiden merkeissä ja mitään kovin mullistavaa ei arkirutiineissa ole tapahtunut. Jos oma elämä sujuu suht mallikkaasti, samaa ei voi sanoa Suomen tämän hetkisestä tilanteesta yleensä. Aivan pakko on mieltään nyt purkaa. Pielessä olevia asioita on paljon, mutta pitäydynpä kuitenkin ainoastaan maahanmuutossa ja turvapaikkakysymyksessä.

Hallitus yrittää sinnikkäästi saada Suomen taloutta kuntoon SAKlaisten liittojen vastustuksesta huolimatta. Soutamista ja huopaamista tapahtuu luvattoman paljon, kuten kaikki olemme saaneet mediasta lukea. Yritys on kuitenkin kova ja hyvä niin. Kantasuomalaista yksilöä koetellaan nyt puoliankaralla kädellä. Säästöjä täytyy saada aikaiseksi kansantalouden korjaamiseksi. Samaan aikaan samat päättäjät ihmettelevät turvapaikanhakijoiden maahan vyöryä. Tässä on asia, jota en todellakaan ymmärrä. Miten voi olla mahdollista, että itsenäisen valtion johto seuraa tilannetta Suomen rajoilla ja ihmettelee - paljonkohan näitä oikein tulee? Perinteisesti ollaan oltu kansa ja valtio, jolla on rajat ja rajoilla on valvonta ja kontrolli. Tuli EU ja luotiin Schengen-alue. Alueeseen kuuluu 26 eurooppalaista valtiota ja sopimus säätelee ihmisten liikkuvuutta sopijamaiden välillä. Eikös tämän sopimuksen perimmäisenä tarkoituksena ole ollut koskea sopijamaiden kansalaisten vapaata liikkuvuutta alueella. Nyt liki koko Euroopan alueella kuljeksii jos minkä maan kansalaisia rajojen yli vailla kontrollia. Ei kait tämä ole Schengenin sopimuksen tarkoitus!

En kiellä, etteikö tämän turvapaikkaturismin harjoittajissa olisi myös oikeasti avun tarvitsijoita. Suurin ihmettelyni aihe vaan on täydellinen kontrollin puute. Jos tällainen turisti on todellisen avun tarpeessa, on hän turvassa päästyään mihin tahansa euroopan maahan. Nyt tämä porukka kuljeksii sinne, missä on parhaat bileet. Niihin maihin, missä olettavat saavan turvapaikkahakemukselleen nopeimman positiivisen päätöksen kaikkein helpoimmin. Eikä yhtään haitaa, jos siinä samalla olisi kivat oltavat vastaanottokeskuksessa ja saisi mukavat taskurahat oleilusta. Herää mielestäni oikeutetusti kysymys todellisesta avun tarpeesta, jos jo 700 irakilaista on lähtenyt Suomesta takaisin kotimaahansa, kun täällä ei ollutkaan niin kivaa, kun mitä facebookista oltiin luettu.

Jokainen ymmärtää, ettei suomen kokoiseen maahan voida rajattomasti näitä turisteja ottaa ja majoittaa. Myös rahoittaa! Miksei kenelläkään päättäjällä on kanttia lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, mikä on maksimimäärä. Nyt vaan todella kädet levällään ihmetellään, paljonko näitä oikein tulee!! Eihän itsenäinen pieni valtio näin voi toimia. Tämä on lapsellista sinisilmäisyyttä. Olisiko ollut vaikea päättää, että raja on vaikka 30 000 tai 50 000 henkilöä. Sen jälkeen rajat kiinni. Suomi on hoitanut humanitaarisen osuutensa ja säilyttänyt kasvonsa Euroopassa. Nykyisellä menolla talouden kiristämisellä saavutetut säästöt kuluu mamujen elättämiseen, kotouttamiseen, terveydenhoitoon, perheiden yhdistämiseen, jne. Suomen talous jää lopulliseen taantumaan. Kantasuomalaisen taskuilla käytiin syvällä verukkeena valtionvelan loputon kasvu. Ei taida päämäärä toteutua.

Mites tämä terminologialla hymistely? Kun joku intialainen koodaaja tulee töihin vuodeksi Supercellille, hän on ulkomaalainen. Kun muutaman viikon suomessa ollut turvapaikanhakija raiskaa Kempeleessä 14-vuotiaan kantasuomalastytön, hän onkin ulkomaalaistaustainen. Kyllä tämä rikollinen on ulkomaalainen. Perkele! Ja uusin tapaus tällä viikolla Raisiossa. Taas 14-vuotias suomalasityttö ja raiskaajana vuoden Suomessa ollut ulkomaalaistaustainen. Samalla päättäjäministerit vakavissaan pohtii, vaikuttaako raiskaustuomio turvapaikanhakukäsittelyyn. Siis oikeasti ministeri käyttää aikaansa siihen, että hän miettii, pitäisikö lapsen raiskaajalle kuitenkin kaikesta huolimatta se turvapaikka myöntää. Ei jumalauta voi olla totta. Minkä viestin ministeri antaa uusille turvapaikanhakijoille? Sen, että Suomeen kannattaa Euroopan halki todellakin tulla. Täällä voi toteuttaa unelmansa raiskaamalla nuoren vaalean tytön ja siitä saa ehkä pelkästään ehdollisen tuomion, mutta teko ei vaikuta mahdollisen turvapaikan saamiseen!
Poliisin mukaan on tänä vuonna tapahtunut kymmenkunta raiskausta, jossa epäiltynä on turvapaikanhakija. Entäs ne suomalastyttöjen raiskaukset tai ahdistelut, joista poliisille ei olla ilmoitettu. Paljonko niitä oikeasti on? Samoin poliisin tutkintaan tulleista viimeaikaisista raiskaustapauksista liki 25 % on "ulkomaalaistaustaisten" tekemiä. Kun näiden mamujen lukumäärän suhteuttaa koko väestöön, on tilasto karmeaa katseltavaa. Ja päättäjät hyssyttelee tapahtumia kulttuurieroilla. Ikään kuin syyllinen raiskaukseen onkin vaalea suomalaistyttö, koska hän sattui hymyilemään "ulkomaalaistaustaiselle". Tyttö oli pelkästään ystävällinen, ja afgaanimamu luonnostaan koki tuon ystävällisyyden seksuaalisena myöntymisenä omille tarpeilleen. Seuraavaksi päättäjät lähes varmuudella kotouttaa kantasuomalaiset mamu-kulttuureihin ja määräävät suomalaistytöt käyttämään kaiken peittävää burkaa. Ettei tulisi näkyviä kulttuurieroja ja väärintulkintoja!


Valtion tulo- ja menoarvioon ei kyetä sisällyttämään mamu-prosessin todellisia kustannuksia. Kuluja ei pelkästään kerry siitä, että paikan hakija majoitetaan, elätetään ja yritetään kotouttaa. Reilusti alle puolet hakijoista turvapaikan joskus saa. Suurin osa siis ei. Sekin maksaa. Hakija voi jatkaa Suomessa kallista oleiluaan valittamalla kielteisestä päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen ja sen jälkeen vielä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tämä prosessi maksaa. Jos päätös edelleen on negatiivinen, hakija palautetaan, jos hänen kotimaansa kanssa on tehty palautussopimus. Mitäs jos sopimusta ei ole saatu aikaiseksi? Albaanituristeja palautettiin 50. Saattajina oli 53 suomalaista poliisia. Finnairin koneella lennettiin. Pelkkä Albanian keikka maksoi yli 100 000 euroa!

Kaikesta huolimatta melko lailla valmiissa maailmassa me saadaan elää, jos olemme suomalaistaustaisia. Meillähän on maailmallakin mainetta niittänyt äitiyspakkaus. Nyt käydään naamat vakavina keskustelua äitiyspakkauksen nimestä. Pakkauksen sisältö on todettu hyväksi, mutta kun sen nimi epätasa-arvoistaa isät. Rakkaat lukijat. Kuten Tapani Rautavaara aikoinaan "korttipakkabiisissään" lopuksi totesi: tämä tarina on tosi!

Havaintoja Suomen kesässä ja Välimeren tuleva business

Siinä se taas oli ja meni. Syyskuuksi on mokoma vaihtunut. Ihmetystä on riittänyt monella saralla. On ollut ikäviä ja iloisia juttuja pitkin kesää. Ikävät tietty liittyy ryssien edesottamuksiin ja pakolaistilanteeseen. Mukavat omakohtaisiin meriseikkailuihin. Ihan ensimmäiseksi täytyy purnata politiikasta.

Äänestäminen on kansalaisoikeus. Joidenkin mielestä velvollisuus. Itse lopetin tuon hullutuksen jo vuosia sitten tarpeettomana. Monet omasta mielestään löysivät perussuomalaisista vaihtoehdon perinteiselle jäykälle suomalaiselle kepu-demari-kokoomus itsestään selvyydelle. Oppositiosta oli helppo punnertaa Kreikan tukipaketteja ja maahanmuuttoa vastaan. Kuinkas kävi, kun Timppa ja kumppanit pääsivät vallan kahvoihin? Kansallisen edun nimissä kuitattiin paperit, joilla jatkopumpattiin Kreikkaan suomalaista lisärahaa. Samassa hötäkässä unohtui tiukat mamu-näkökannat. No - Olli Immonen toki yritti sinnikkäästi seisoa aiempien mielipiteidensä takana, mutta laitettiin mies hiljaiseksi puolueensa toimesta. Siis kansaa viedään. Perinteinen politiikka ei muuttunut. Miksi siis antaa äänensä jollekin aatteelle, joka muuttuu heti, kun luvattua aatetta pääsisi hallituksessa viljelemään? En siis äänestä jatkossakaan!

Demokratia toimii vain vaalien alla. Edustajaehdokas tarjoilee kaffetta ja ilmapalloja Pieksämäen torilla. Jokaisen kansalaisen mielipide on tärkeä ja häntä tulee kuunnella. Sitten saadaan kansan valitsema eduskunta. Itsensä näköinen. Siihen loppuukin demokratia. Päättäjistä tulee itse- ja puoluekeskeisiä kusipäitä. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Hanhikiven surkuhupaisa ydinvoimalahanke. Päättäjille toimitettiin useiden eri järjestöjen taholta vetoomus, jolla pyrittiin tuo järjenköyhä hanke torppaamaan edes viime metreillä. Näiden eri järjestöjen yhteenlaskettu jäsenmäärä on kymmeniä tuhansia. Ovat nähtävästi myös äänestäjiä. Nyt näiden huolestuneiden kansalaisten mielipide koetaan häiriköintinä ja rettelöintinä. Enää ei kansalaisten mielipiteellä olekaan mitään vaikutusta. Näinkö toimii demokratia puhtaimmillaan?

Sitten vielä tämä pakolaisongelma... Rahaa ei ole, mutta humaani täytyy olla. Kantasuomalaisen kustannuksella. En kiistä ihmisten hätää ja auttaahan pitää. Juuri luin mielenkiintoisen uutisen. Suomessa oli myönnetty oleskelulupa terrorijärjestön jäsenelle, jonka taustalta löytyy henkirikos tai -rikoksia. Heppu on osallistunut islamistina taisteluihin ja siis tappanut ihmisiä. No eihän tällaista voi palauttaa, kun saattaa olla, että joutuu lähtömaassaan vastaamaan teoistaan. Kenties lyövät raipalla pikku pyllylle. Eikun lähdetään rasittamaan suomalaista oikeuslaitosta ja jos katsotaan aiheelliseksi tuomio antaa, istutetaan humaaniin ja inhimillisillä olosuhteilla varustettuun suomalaiseen vankilaan. Heppu ei tuskin ole tällaista hotellikokemusta vielä nauttinutkaan.
Ihmissalakuljettajien business Välimerellä käy kuumana. Kyllä lähden sinne itsekin Suomen talvea pakoon. Vene lavetille ja siirto isommalle merelle. Venetaksipalvelu pystyyn Libyan ja Italian välille. Näin nopealla veneellä ennätän heittää kolme keikkaa vuorokaudessa. Koska olen lainkuuliainen, otan veneeseen kerralla itseni lisäksi vain 13 matkustajaa. Valmistajan ilmoittaman max henkilömäärän. 1000 € per pakolainen taitaa olla Euroopan puolelle pääsystä normi hinta. 3x13x1000 tekee pikaisesti laskettuna 39 000 € vuorokaudessa. Lupaan tarjota matkan aikana pientä purtavaa ja kokikset samaan rahaan. Saan kilpailuetua muihin venetaksiyrittäjiin nähden ja ehkä hommaan reitille toisen vastaavanlaisen veneen, kun pääomat siihen on ensimmäisen viikon keikoilla tienattu. Kunnon talvibusiness meikäpojalle!

Siitä siis muihin iloisiin asioihin ja takaisin Suomeen. Veneellä on ajettu - huvia ja vähän bisnettiä.
Helsingin vesiä, Pellinkiä, Loviisaa, Kotkassakin käytiin. Ja Tallinnassa. Sipoo on mahtunut monta kertaa näiden väliin. Söderskärin pohjoisen puolen saaret, Barkholmarna. Venereissujen välissä on pakerrettu oikeita töitäkin. Lomakin pidettiin Liisan kanssa. Perjantai + viikonloppu. Mahtavat kolme päivää! Tietty veneellä. Nyt puutuu sormet ja en muutenkaan erityisemmin tykkäää näistä näppishommista. Välimereltä ei vielä ole kuvia, mutta tähän perään muutama kotimaasta. Kuvia katsellessa unohdetaan hetkeksi tylsä politiikka, talousvaikeudet ja pakolaisten ahdinko.

Söderskär ilta-auringossa

Barkholmarna 

Näinkin sen voi tehdä. Yksi sentään kalastaa...

Major Tallinnan satamassa

Merellä, Saimaalla, terassilla

Näinhän se on jo aika monta vuotta kesä kulkenut. Siis kalenterin mukainen kesä. Joku Saimaalla sanoikin, että tänä vuonna kesä oli lauantaina. Itse asiassa viime lauantaina. Ainakin Sulkavalla. Kovasta tuulesta huolimatta. Sulkavan juttuja myöhemmin - aloitetaan merestä.
Muutama asiakaskeikkakin on uudella veneellä alkukesän aikana ajettu. Se on hyvä juttu. Siviiliajot päälle. Juhannus meni lintuja kuvatessa Loviisassa. Siitähän jo viimeksi kirjoitinkin. Lintuhommelit saivat jatkoa hieman lähempänä Espoon saaristossa pari viikkoa sitten.

Lokin poikaset rantakalliolla

Meriharakka (jolla on myös toinenkin jalka olemassa)

Torra Lövö on yksi Espoon kaupungin liikunta-alueen saaria. Sopivan ajomatkan päässä Helsingistä. Siellä on tullut vierailtua lukuisia kertoja. Paljon elukoita - vähän ihmisiä. Sopii hyvin meille. Saari on ainakin joskus ollut retkeilijöiden suosiossa. Sen itäreunalla on tasainen kallio, johon menneiden aikojen päiväpurjehtijat ovat jättäneet ikuisen muiston käynnistään. Vanhin löytämäni on vuodelta 1913. Aikaa on ollut noitakin rantakallioon naputella...

Tuo siis Helsingistä länteen. Itäänkin päin on taas ajettu. Jokaisen kesän pakollinen vierailu Sipoossa on Kafe Komsalö. Siellä käytiin asiakkaiden kanssa kalastamisen ja saunomisen välillä. Pieni viihtyisä saaristokaffela Granqvistien kotipihalla. Sieltä saa erikoismainioita voileipiä ja kyytipojaksi olutta, jos ei kaffe maistu.

Kafe Komsalö Sipoo

Siis terassillakin on tänä kesänä käyty. Otsikon terassilla en kyllä tarkoittanut tätä kyseistä Sipoolaista vaan Herttoniemessä rakenteilla olevaa. Sitä on pusattu nyt mennyt viikko. Hitto kun ei voi vain veneellä pöristellä merellä. Joutuu (no okei - pääsee) tekemään varsinaista duuniakin. Tietty nämä omat terassikeikat on sillai järkevämpiä, että kun pari viikkoa siellä heiluu, saa siitä lähettää asiakkaalle laskun. Olutta tai lonkeroa ei kulu ja saa kokea varsinaista hyötyliikuntaa. Kuntokin siis kohenee tai ainakin pysyy hyvänä entisenä.

Viime viikonloppu 3-5. heinäkuuta oltiinkin vaihteen vuoksi Saimaalla. Höyrylaivaregatta järjestetään joka vuosi heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna jossakin päin Saimaata. Tänä vuonna tapahtumapaikkana oli Sulkava. Päijänteen laivoilla on oma tapahtumansa, samoin merellä olevat laivat yrittävät saada vastaavaa perinnettä rakennettua. Mutta siis Saimaalle! Tapahtumassa oli kaikkiaan 23 höyryn voimalla kulkevaa paattia ja me oltiin s/s Kaimalla. Kelitkin suosi. Alussa mainitsinkin savolaismiehen panneen merkille, että tämän vuoden kesä oli lauantaina. Ja se kesäpäivä oli meidän käytössä. Toki hieman viileää, mutta kuitenkin aurinkoista.

Höyryalukset Sulkavalla 2015

Mukavan letkeitä tapahtumia. Siellä tapaa aina vanhoja laivatuttuja. Itse taisin olla s/s Anteron mukana ensimmäisessä regatassani vuonna 1977. Innokkuutta oli silloin enempi kuin ikää. Regatat ovat osiltaan aina yleisötapahtuma. Paateilla on lauantaina ainakin parin tunnin ajat avoimet ovet ja kaikilla halukkailla on mahdollisuus käydä laivoihin lähemmin tutustumassa. Nytkin yleisöä taisi olla kaikkiaan parisen tuhatta.

Erityisen mukavaa on aina tavata Papinniemi-laivan porukoita. Se paattihan oli minun ja Reunasen Arin yhteisomistuksessa kahdenkymmenen vuoden ajan. Nuoruus vietettiin siellä. Enpäs ollut Ariakaan nähnyt kahteen vuoteen. Ameriikassa kun nykyisin asustaa.

s/s Papinniemi

Tällä kertaa Kaiman reissu ei ollut pelkkä regattaan osallistuminen. Aluksen kapteenin omaavin valtuuksin saattelin Joren ja Marin avioliiton auvoiseen satamaan. Seurakuntana oli läsnä Kaiman sekä Papinniemen miehistöt. Isot onnittelut hääparille vielä kerran!

Joren ja Marin vihkimistilaisuus laivan kannella

Seurakuntalaisia vihkimistilaisuuden jälkeen

Kerrassaan ikimuitoinen tilaisuus meille jokaiselle. Taisipa vielä tulla yllätysohjelmana liki kaikille kahden paatin väelle. Varsinaiset juhlat pidettiin sitten rantautumisen jälkeen Sulkavan satamassa. Hääkakkua ja kuohista. Aurinko paistoi ja oli kesä. Ystävät ympärillä. Mikäs tuon parempaa.
Muutama kuva vielä hää- ja regattafiiliksistä.

s/s Kaiman salongissa

Kapteeni ja sulhasmies s/s Kaiman kannella

Jore, Olli ja laivatytöt

Suomen kaunein höyrylaiva s/s Saimaa

Kesäisellä Saimaalla

Juhannus lintujen parissa Loviisassa

Juhannus on vietetty. Perinteisesti. Merellä siis oltiin. Perinteinen tässä yhteydessä tarkoittaa, että ihan heti ei tule mieleen juhannusta, jota olisin viettänyt jossakin muualla kuin paatilla veden päällä. Joskus kauan sitten ei merellä vaan Saimaalla. Höyrylaivalla.
Jokohan kesä alkaisi... Se onkin ollut tiukassa. Juuri vietetty juhannus oli sään puolesta kevättä/kesää sekaisin. Aurinkokin näyttäytyi ja välillä oli melkein lämmintä. No - paras todeta, että sää on. Millainen? No pääasia että ylipäätään on.

Major Byttholmenin rannassa

Samaisessa saaressa Pellingin ja Tirmon takana Loviisa puolella ollaan käyty vähintään kerran vuodessa. Naapuriluodolla on kalasääksen pesä ja ollaan vanhoja tuttuja. Niiden uljasta lentoa on ilo katsella. Kalassakin ne käy ja hukkareissuja ei tule, kuten meille "ihmiskalastajille". Montakohan poikasta lienee pesässä? Näkyy kalaa kuluvan. Eikös noilla pikkukotkilla normisti ole 1-3?

Liisa innostui valokuvaamisesta ja minäkin olen pikku hiljaa herätellyt henkiin vanhaa kuvausharrastusta. Nytkin oli toki kuvauskalustoa mukana. Jopa vähän pidempää putkea. Sellainen kun on välttämätön lintukuvauksessa. Eihän noita lähelle pääse.

Etsimessä kalasääksi

Määrätietoista puuhaa on siis sääksien kalastaminen. Niin myös niiden kuvaaminen. Tietääkseni lintu ei tule pesälle tyhjin varpain takaisin, jos kerta poikasille on ruokaa lähdetty hakemaan. Sunnuntaina odotin kaksi tuntia kamera sylissä linnun paluuta pesälle. Sitten petti hermot kun ruokakin oli valmista veneellä. Laskin kameran ja otin keittolautasen. Ja silloin se hyväkäs palasi. Ja tietty juuri se paras kuva jäi ottamatta. Taas. On sentään jotakin sääksistä.

Kalasääksi lennossa

Aina silloin tällöin ei tunnu olevan sääkselläkään realistista käsitystä ruoaksi kelpaavan kalan koosta. Reissulta palatessaan sääksi ei koskaan lennä suoraan pesään vaan tekee pari kolmekin harhautuslaskeutumista. Tässä tapauksessa samaisella pesäluodolla olevan kelon latvaan. Siinä se sitten repi saamaansa kalaa hengiltä ennen pesään vientiä. Eihän sitä poikasille elävää kalaa...

Sääksi kalansaaliinsa kanssa

Kun sääksen kokoon vertaa, taitaa kyseessä ola liki parin kilon lahna. Parin kolmen mailinkin päästä haettuna. Että jaksaakin kynsissään roikottaa ja vielä lentää...

Näin se juhannus kului. Luonnon ihmeellisyyksiä seuraten. Eikun käytiinhän me lauantaina aamiaisella Loviisan sataman Laivasillalla. Kun ei löytynyt veneestä kahvia. Olikohan elämäni kalleimmat kaffet... Toki muutakin ihmeteltävää ja kuvattavaa saaristosta aina löytyy. Joutsenia poikasineen..

Joutsenemo poikasensa kanssa

Lokkeja on aina niin paljon, että ei viitsi kuvata. Sitä vastoin koskelopesue on hauska..

Koskelopesue kalliolla

Koskelot uimassa

Sitten on näiden lisäksi pienempiä lintuja..

Kivitaskukoiras viemassä poikasilleen sapuskaa

Jopas on kovasti lintuaiheista. Kyllähän meriluonto jo sinänsä tarjoaa aivan mahtavaa kuvauspotentiaalia.

Kallioniemi usvan peitossa

Samainen niemi yöllä

Juhannusyö saaristossa

No okei. Oli meillä hauskaakin ja juotiin kuohista ja roseeta. Juteltiin henkeviäkin eikä pelkästään kameran suljinaikoja ja optiikan valotehoja. Niin ja sunnuntaina takaisin Stadiin ajaessa jo Tirmosta saakka ei tarvinnu maisemia katsella. Tirmon salmi kun jäi taakse, seuraava näköhavainto maasta tai kallioista olisin sitten Santahaminen Kuninkaansalmessa. Oikein oli päässy Hesariinkin tuo sankka sumu. Ei meillä mitään probleemaa ollut - veneessähän on kaikki tutka-ja plotterivermeet.
Niin ja hyvää juhannuksen jälkeistä elämää kaikille. Muistakaa tarkkailla luontoa. Muutama päivä tässä pikku duuneja ja torstaina sitten taas merelle. Tuskin maltan odottaa...

Kalastuskauden avaus

Nyt alkaa tapahtua jotakin positiivista. Tai koko ajan sitä tapahtuu, mutta edellinen postaus kun oli hieman synkkämielinen, niin siihen varrattuna tämän viikonlopun tapahtumat saa kevatauringon paistamaan... Loputkin jäät lähti Korsnäs/Storören merialueelta ja päästiin verkkopaatti Busterilla ulos. Ville ja Jore tyrkkäs veneen Korsnäsin laituriin jo torstaina. Ensimmäinen vene muuten siinä laiturissa tänä keväänä.  Eilen lauantaina käytiin sitten viemässä verkot vanhoille mestoille ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Enpäs muista, että olisin veneellä merelle kalastamaan lähtenyt maaliskuun puolella. Jotakin positiivista ilmaston lämpenemisestä näytää kuitenkin aiheutuvan.

Pikku lahdet ja kaislikot ovat vielä jäässä. Muutamia isohkoja jäälauttoja kelluu edelleen sulassa vedessä ja kannattaakin olla suht tarkkana, ettei hölmöyksissään ajele niitä päin. Kylmää on merellä. Aamulla lämpötila oli +2 ja vesi varmaan saman verran. Haalarin vestkari ylös saakka kiinni ja huppu päähän. Siitähän se sitten...

Pron näköistä meininkiä maaliskuussa

Eilen siis aamupäivällä seitsemän verkkoa mereen ja tänään sunnuntaina heti aamusta ihmettelemään, olisiko ahvenen kutu jo käynnissä. Mukaan saatiin satunnainen vierailija Mikkelistä - serkkuni Mika. Kerrassaan hyvä oli kalastuskauden avaus. 23 ahventa, kolme haukea, kolme kuhaa ja yksi reilu kiloinen siika. Yhteispaino about 18 kg.
Ei ole kaukana ahvenen ja kuhan kutuaika. Kalat oli hyvinkin pulleita ja puolet mahan sisällöstä mätiä. Lienee siis kutukin aikaisessa kevään lailla. Meille tämä käy hyvin. Harmi vaan, että ei ainakaan alkuviikosta jouda hommaa jatkamaan. Onneksi on pääsiäinen tulossa ja pitkä viikonloppu. Ihan pakko lähteä uudelleen. Jos verkkojen lisäksi kävisi kokeilemassa keväistä jättihaukea heittokalastaen.

Palju puolillaan kuhaa ja ahventa

Paluu arkeen ja poliittisiin pohdintoihin

Reissun jälkeen oli mukava palata Suomen kevääseen. Tai pitäisikö sanoa kevään illuusioon. Voiko maaliskuun alussa olla jo oikea kevät? Edelleen hyvältä näyttää sen suhteen. Hyvältä ei kuitenkaan näytä kaikilla rintamilla!

Indonesiassa on tolkuttoman hyvä matkustella. Yksi merkittävä positiivinen tekijä on, että siellä ei ole ryssiä. (anteeksi taasen - siis venäläisiä) Jos jossakin sattuu olemaan, niin yksittäisinä kappaleina tai maksimissaan pariskuntana. Tuossa ilmenemismuodossa niistä ei koidu harmeja liiaksi asti. Kyllä minä kuitenkin niin mieleni pahoitin kun kotio tultiin ja heittäydyin taasen aktiiviseksi median seuraajaksi. Ryssä painaa päälle ja suomalainen päättäjä seuraa sivusta. Toki ministerin naamalle on onneksi hiipinyt edes himppasen huolestunut ilme.

Ensimmäisenä asiana Iltalehti oli täynnä venäläisten maakaupoista Suomessa. En tällä foorumilla ryhdy kertaamaan yksiyiskohtia puolustuksellisesti tärkeiden alueiden reunamien myymisistä. Enkä paneudu Turusta Pansion ohi kulkevan syväväylän lähes kaikkien rantojen päätymisestä venäläiseen omistukseen. Joko suoraan tai bulvaanin kautta. Kaupat on kauppoja, mutta mitä selityksiä löytyy päättäjiltä? Yksi toisensa perään julistaa, että näiden maa-alueiden siirtyminen venäläiseen omistukseen ei muodosta minkäänlaista uhkakuvaa Suomen turvallisuudelle. Omistajaa on vaihtanut lehtitietojen mukaan mm neljä entistä rajavartioasemaa. Ilkka Kanerva ottaa kantaa: "on toivottavaa, että asian kuntoon saattamiseksi löydettäisiin laaja poliittinen yhteisymmärrys - tällä hetkellä viranomaisilla on lainsäädännön puitteissa vain rajalliset valtuudet puuttua ulkomaalaisten tekemiin kauppoihin, vaikka kohde olisikin strategisesti merkittävä". Puolustusministeri Haglund komppaa samoilla linjoilla.

Yksi maailman tämän hetken aggressiivisemmista valtioista murentaa maatamme pala palalta. Kanerva haikailee tilanteen pelastamiseksi laajaa poliittista yhteisymmärrystä. Jos itselläni olisi hiuksia, repisin ne päästäni.. Mitä helvetin poliittista yhteisymmärrystä??!! Jos kerta vallitseva lainsäädäntö ei anna perusteita maakauppojen torppaamiseen tai edes rajoittamiseen, pitää lainsäädäntöä muuttaa. Miksi maastamme ei löydy YHTÄÄN päättäjää, joka löisi nyrkkinsä päättäväisesti pöytään ja sanoisi: perkele - minä otan asiakseni ja lopetan tämän saatanan pelleilyn!
Koko lopuillaan oleva hallituskausi sorvattiin vaikka mitä tingel tangel lakialoitetta eduskunnan käsittelyyn. Nyt vain hieman rypistellään otsaa ja muodon vuoksi jaaritellaan pelkkää poliittista jargonia. Ai niin - vaalit on tulossa ja pitää keskittyä puolueen kannatuksen kasvattamiseen ja itsensä uudelleen valintaan. Isänmaan asiat saa odottaa. Jotenkin en jaksa uskoa, että tulevastakaan hallituksesta löytyy puuhamiestä venäläisten maakauppojen torppaajaksi.

Löytyyhän maastamme toki muutakin lepsuilua venäläisten suhteen. Suomessa asuu tällä hetkellä venäläisiä (tai venäjää äidinkielenään puhuvaa) noin 63 000 henkilöä. Näistä liki puolelle on myönnetty suomen kansalaisuus. Kun Suomipassi paiskataan onnittelujen kera ryssän kouraan tarkoittaa se samalla kaksoiskansalaisuutta. Hakija näet säilyttää alkuperäisen kansalaisuutensa. Jos nykymeno jatkuu, vuonna 2050 maassamme asuu 240 000 venäläistä. Tämä on tuolloin about 5 % koko Suomen väestöstä. Suomen passia kantaa taskussaan tuona aikana n. 100 000 venäläistä. Oman passinsa lisäksi.

Venäjällä ei tällä hetkellä ole puolustusministeriä. Siellä on hyökkäysministeri. Venäläiseen pullistuneeseen nationalismihurmoshenkeen kuuluu, että oman maan kansalaisia jeesataan maan rajojen takana, jos heidän terveytensä, hipiänsä tai elämäntyylinsä on jollakin tapaa uhattuna. Venäjän hyökkäysvoimat rientävät siis vapauttamaan oman maansa kansalaiset vieraan maan uhkatekijöistä. Historiallisesti tarkasteltuna tuon laatuiset vapauttamisretket ovat olleet kestoltaan pyöreät 60 vuotta. Tämä ei tietenkään huolestuta suomalaisia päättäjiä. Huomattavasti tärkeämpää on hallitustasolla kiistellä kalastusluvista ja siitä, pitäisikö keskari palauttaa yksinoikeudella myytäväksi Alkon hyllyyn. Ollaan jatkossakin sinisilmäisiä, tolkuttoman naiiveja sekä kilttejä venäläisille. Näin me salakavalasti opetamme naapureillemme demokratian ensiaskeleita. Jos vain jaksamme olla kilttejä jatkossakin, kyllä ryssäkin oppii lopulta yhtä kiltiksi. Tiedä jos vaikka onnistumme toimillamme rakentamaan Venäjästä demokratian huippumaan globaalillakin tasolla.

Sulawesi - Jakarta - Helsinki

Niin siinä aina käy. Reissu lähenee vääjäämättömästi loppuaan. Tänään tultiin isoon kaupunkiin. Kota besar. Ollaan Jakartassa. The Big Durian, kuten slangisti väännetään. Asukkaita about kaksi suomellista virallisesti ja pari miljoonaa päälle,  joita väestönlaskenta ei tavoita. Ihmisiä liikaa, infra ei pysy tahdissa mukana, liikenne kaoottista, ilma saasteita,  etc... Ei tällainen ole hyväksi härmäläiselle.

Mutta eihän mitä. Sulawesilla Kadidirin saarella elo sujui leppoisasti. Eräänä päivänä oli pohjoistuuli. Ei toki kylmä, koska oltiin gps:n mukaan puoli astetta päiväntasaajan eteläpuolella. Sukelluksia kertyi 16 kpl. Hyviä jokainen. Yhtenä päivänä veneretkeiltiin Una Una saarelle, jossa heitettiin kolme sukellusta. Una Una löytyi 30 kilometrin päästä Kadidirilta pohjoiseen, elikkä aivan päiväntasaajan pinnassa oltiin. Muutoin ei retkeily Togeanin muilla saarilla. Mieli olisi tehnyt, mutta sukeltaminen vei kuitenkin voiton island hoppingista. Vilpittömästi ja lämpimästi voin suositella noita kulmia lomakohteeksi. Sukelluskohteena Togean on aivan ensiluokkainen mesta. Näkyvyys on hyvä ja vedet puhtaita. Riutat on hienossa kunnossa ja elukkaa&korallia piisaa. Sukellussaitit ovat monipuolisia. Hienoa katseltavaa löytyy jo matalimmistakin kohteista. Me sukellettiin pariinkiin kertaan aivan huikeisiin maisemiin yli 60 metrin syvyyteen. Sielläkin veden lämpötila on vielä 27-28 astetta. Vedessäkään ei siis tule kylmä. Aiemmin jo Togeanista mainitsinkin,  että hieman tarttee jumppailla sinne päästäkseen. Kuitenkin kaikki vaiva tulee palkituksi. Ja kun itse ponnistautuu vaikeiden yhteyksien päähän, saa yleensä bonuksena tilaa ympärilleen. Ei tuolla muita valkoisia paljoa majaillut tahi yleensä edes näkynyt. Tidak tinggal di sana banyak orang turis putih!

Tietty jos jonnekin on vaikea mennä, on sieltä vaikea myös kulkeutua pois. Me valitsimme paluureitiksi toisen vaihtoehdon kuin mitä tullessa. Wakain satamasta ahtauduimme pienehköön lauttaan, joka ajeli 13 tuntia Gorontaloon. Siellä yksi yö ja kahdella lennolla tänään lauantaina tänne Jakartaan. Jos omaa hyvät unen lahjat, öinen matkustaminen lienee ihan jees. Paatti lähti Wakaista klo 17.00 torstaina ja saapui klo 06.00 Gorontaloon perjantaiaamuna. Minulla noitakaan lahjoja ei ole, joten aika eteni kivuliaan hitaasti lähes risalla ja muutoinkin ääreist epämukavalla keinonahkapenkillä vääntelehtiessä kanssamatkustajien kuorsatessa tai piereskellessä. Onneksi oli vettä, annokset keltaista riisiä ja hedelmiä nassutettaviksi. Aluksessa oli myös autokansi. Kyydissä ei kuitenkaan ollut yhtään autoa vaan arviolta 20 tonnia durian-hedelmiä. Ja tietty koko paatissa karsee löyhkä.

Täällä Jakartassa ollaan la-su yö ja koko su päivä. Lento kotio lähtee just puolilta öin su iltana. Reittinä Jakarta-Hongkong-Lontoo-Helsinki. Onhan siinä taas ajan tappamista kerrakseen. 13 tunnin lauttamatka oli hyvää harjoitusta pohjalle. Luottamus on kuitenkin kova, että Cathay Pacificin Boeingissa on paremmat penkit kuin äskeisellä durian-lautalla... Muutama kuva tuntojen tulkiksi ja lisää kirjoitelmia sitten Porvoosta.

Togean Islands Sulawesi

No olihan sitä taas kulkemista. Ambonista lennettiin Makassariin, jossa vietettiin yksi yö. Liisa valitsi hotellin. Pikkasen oli hieno meidän makuun,  mutta kun halvalla sai... Makassar on kaupunkina yhtä astetta korkeammalla tasolla Amboniin verrattuna. Ambon on jotenkin vanhahtava ja nuhjuinen. Vailla edes pientä loisteliaisuutta. Makassar taasen jotenkin jo yleisilmeellään viestittää suuremmasta varallisuudesta ja modernimmasta asenteesta. Arkkitehtuurikin pukkaa liki länsimaisen näköistä modernia toimistorakennusta ja ostoskeskusta.
Tuota kaikkea ei kuitenkaan pitkään ihasteltu. Seuraavana aamuna heti kuuden jälkeen autokyyti lentokentälle. Siellä tapasimme ranskalaisen ystävämme Brahimin. Hän kiertää Indonesiaa joka talvi neljä kuukautta. Näihin kaltaisiimme kiertolaissukeltajiin ajoittain aina törmää. Jatkamme siis porukoissa Brahimin kanssa. Lento Makassaarista Posolle kestää noin puolitoista tuntia ATR 72 tyyppisellä potkuriturbiinikoneella. Kone oli aivan uusi. Wings Air oli ostanut niitä Ranskasta juuri 60 kpl entisten 50:n lisäksi. Lentomatkustaminen elää nopean kasvun kautta täällä päin maailmaa. Poson pikkukentältä napattiin saman tien vuokra-auto. Vapaavuorossa oleva poliisi lupasi heittää meidät Ampana-nimiseen pikkukaupunkiin. Kartalta mitattuna matka ei ole pitkä. Täällä välimatkat täytyy aina kuitenkin mitata tunneissa. Niin sanottu tie heittäytyy välillä niin vaatimattomaksi, että 30 km/h on maksiminopeus. Posossa oli viikkoa aiemmin taas rähisty uskon nimissä. Valtasuhteet islam/kristityt on aikas lailla tasan. Tuossa asetelmassa välillä aina paukkuu. Yksi poliisi oli virkatehtäviä hoitaessaan ammuttu kuoliaaksi. Jäi kysymättä kummasta leiristä... Kuuden tunnin pomppuisen automatkan jälkeen saavuimme Ampanan kaupunkiin ja majoittauduimme Oasis hotelliin. Omistajat ovat Brahimille entuudestaan tuttuja. Nuori hotellin omistaja/johtajatar tarjosi meille illalla autokyydin "illallisravintolaan". Vaihtarina maksoimme hänenkin illallisen.

Pikaisen mutta vaatimattoman aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna kävelimme reput olalla läheiseen satamaan. Laiturikopista tiketit ja eiku paattiin etsimään, josko päästäisiin johonkin istumaan. Simppeli puinen penkki löytyi hyttikäytävältä hieman ruotelikopin perän puolelta. Siinä lukuisten nyssäköiden ja eläviä kanoja sisältävien pahvilaatikoiden ympäröiminä nökötettiin kiltisti neljä tuntia. Puinen vanha paatti, joka ei lainkaan ollut niin epäsiisti, kuin mihin vaikkapa Filippiineillä ollaan totuttu. Sepä jyskytteli tasaista kymmenen solmun vauhtia tyynessä säässä. Tällä pelillä saavuttiin Wakein satamaan Togeanilla. Ja ettei kulkeminen vaan tähän loppuisi, piti vielä viimeinen legi vetäistä paikallisella longboatilla. Tunti kun hankalassa asennossa pressukatoksen alla kyhjötettiin, päästiin viimein perille. Paikan kyltissä lukee Kadidiri Paradise. Ollaan siis Kadidirin saarella.

Vieraita ei täälläkään näytä olevan ruuhkaksi asti. Sukeltamisen toteutus on kahden nuoren ranskalaisen, Tibon ja Bastin vastuulla. Heidän apuna häärii kaunis saksalaisneitonen, Vanessa. Hän on Dive Master koulutettavana Dibon opeissa. Yhteydet ulkomaailmaan ovat erittäin huonot ja tätäkin kirjoittelen jälleen varastoon. Puhelimen kalenteri kertoo faktat: perjantai 20. helmikuuta. Päivämäärällä toki ei ole näissä oloissa mitään merkitystä muutoin, kun että muistetaan ensi viikon torstaina lähteä täältä lautalla Gorontaloon ja sieltä pikku hiljaa kohden Jakartaa. Nyt on siis jo neljännen sukelluspäivän iltapäivä kättelyssä.
Sukeltajia meidän ja Brahimin lisäksi oli yhtenä päivänä vain paikallinen pariskunta. Tilaa on veneessä ja vedessä. Noin kolmen mailin etäisyydellä Kadidirin rannasta pohjoiseen (päiväntasaajalle) päin on hulppea riuttamatala, jonne tähän astiset sukellukset on kaikki tehty. Ei siis riuttoja saarten rannassa, vaan iso matalikko keskellä laakeeta avovettä. Laskuveden aikaan matalimmat kohdat pilkistää jopa kuiville. Max. sukellussyvyys kuitenkin 60 metriä. Ja kyllä on jälleen mestat kohdillaan. Vasarahait ovat edelleen näkemättä, mutta jo vain kelpasi puolitoista metrinen Marbled Raykin.
    

Saparualta Sulawesille

Perjantai ja kolmastoista. No hups, ollaanpa sitten varovaisia tänään. 
Aamulla varhain lähdettiin Saparualta ja tultiin taas kerran Amboniin. Odotellaan huomisen aamun lentoa Makassariin. Saparualta pääsee julkisilla pois vain aamuisin. Siksi yksi tyhjä päivä liki kaupungissa. Ambonin lentokentältä on hyvä näköyhteys kaupungin keskustaan, joka on merenlahden vastakkaisella puolella. Autolla kuitenkin tunnin matka, kun koko pitkä lahti täytyy kiertää.  Siksipä ei menty kaupungin puolelle vaan majoittauduttiin entuudestaan tuttuun pieneen Home Stay:hin. Tästä on kävelymatka lentokentälle ja hinta edullinen. Bonuksena erikoisen hyvä soppamesta ihan vieressä. Arvatenkin muutama kilo on jälleen karannut entuudestaan heiveröisestä habituksestani.  Lienee välttämätöntä yrittää saattaa tilanne entiselleen...

Saparuan Mahussa oli taas leppoisaa. Sukellettiin ma-to kaksi suk per pvä, eli kahdeksan kpl. Nusa Laut, Molana, Itawaka ja Harukun saari Ambonin ja Saparuan välissä. Eipä taaskaan tarvinnut pettyä. Riutat on hienossa kunnossa ja elukkaa riittää. Ei toki yhtä paljon kuin Raja Ampatilla. Näkyvyys oli parhaimmillaan about 30 metriä. Eilen torstaina oltiin kolmisin opas Mr Nusin kanssa. Muilla sukelluksilla oli lisäksemme pari kolme muuta persoonaa. Ei siis varsinaista ruuhkaa edelleenkään sukelluksilla, vaikka Mahu Lodge näyttää vuosi vuodelta saavan lisää kävijöitä.  Omistaja, Paul Tomasoan hymy oli ajoittain aikas lailla leveä...

Nyt siis taas reissun päällä. Aiemmin keskenämme arvottiin, minne mentäisiin seuraavaksi. Banda-saaret täytyi pudottaa pois laskuista, kun laiva-aikataulut ei millään osu kohdilleen. Oltaisiin päästy Bandalle neljäksi päiväksi. Not hyvä. Liikaa kulkemista suhteutettuna perillä oloon. Ternate ja Morotai olivat vahvoina mukana. Vaaka laitettiin kuitenkin kallistumaan Sulawesin suuntaan. Siellä kohteena Togean Islands melkein keskellä Sulawesin yläsilmukkaa. Onhan sinnekin hieman kulkemista. Ambon-Makassar-Poso lennot. Sitten muutama tunti autolla, laivalla ja vielä vähän pikkuveneellä. Lopullinen saarikohteemme on vielä hämärän peitossa. Saariryhmän mikä  tahansa yksilö  pitäisi kuitenkin olla kaiken tuon resuamisen arvoinen. Togean saaret yleisesti ottaen kuuluu näihin vaikeasti ja aikaa vievästi lähestyttäviin kohteisiin. No - ei me Balille halutakaan! Luottamus on kova. Eiköhän me taas löydetä jotakin, mitä oltiinkin etsimässä. Sieltä sitten lisää sepostuksia.

Ambon Saparua Mahu Lodge

On eletty jo kahdeksanteen helmikuuta. On sunnuntaipäivä ja hyvin rauhallista. Väki on kaikki kirkossa ja juuri mitään ei tapahdu. Veneet ei liiku. Sunnuntaina ei sukelleta. Sellainen on meininki täällä. Saavuttiin eilen ja paikka on Mahu Lodge Saparualla Mahun kylässä. Ambonista tunti autolla Tulehun satamaan. Sieltä reilu tunti paatilla Harian satamaan Saparualle ja 40 min autokyyti Hariasta Mahuun. Tämä on meille tuttu paikka. Ollaan aiemmin jo pariin otteeseen oltu täällä sukeltamassa.

4.2. lähdettiin Raja Ampatilta. Home Stayn pikkuveneellä ensin aamulla Waisaihin. Sieltä paatilla Sorongiin, jossa vietettiin yksi yö hotelli Meridienissa. Herätys viidennen päivän aamuna klo 03.45. Kamat kassiin ja muutama sata metriä kävellen lentokentälle. Lento Amboniin, jossa olimme jo hyvissä ajoin aamulla.  Ambonista löytyy asiallinen Immigration Office, jossa hoidettiin lisäkuukausi oleskeluviisumeihin. Asiallinen sikäli, että siellä homma hoituu ilman välirahoja ja lahjuksia. Torstaina hoidettiin paperihommelit ja pe aamulla klo 10.00 Liisa kävi hakemassa leimatut passit. Kaksi yötä siis Ambonissa ja eilen lauantaina aamulla tänne Saparualle.

Täällä on varsinainen ruuhka. Meitä valkoisia on yhteensä huikeat kymmenen yksilöä. Entuudestaan tiedetään, että sukelluskamoja löytyy vain neljälle vieraalle. Niinpä nokkelina varattiin ennakkoon paikan omistajalta, Paul Tomasoalta,  sukellukset kamoineen yhdeksi viikoksi. Olkoon sitten itsekästä, mutta odottakoot tällä kertaa muut vuoroaan... Huomenna maanantaina lähdetään heti alueen ykkösmestalle,  Nusa Lautille. Pienehkö saari noin tunnin venematkan päässä. Mielenkiinnolla odotellen siis huomista.

Tämä pikku resortti on kovin hiljainen ja tunnelmallinen.  Mahu Lodge vietti kukoistuksensa aikoja 1990-luvun lopulla. Tuolloin täällä kävi paljon matkailijoita ja yksittäisiä mökkejä rakennettiin parikymmentä kpl. Niiden lisäksi löytyy isohko ravintola ja jopa uima-allas,  joka on tälle kaudelle saatu taas pitkästä aikaa käyttöön. Turistivirrat pysäytti 1999 muslimien ja kristittyjen välinen kahakka Ambonissa,  jossa uhreja oli jopa muutama tuhat. Ambon lähiseutuineen leimautui ei-turvalliseksi alueeksi ja matkailubienes romahti.  Pikku hiljaa ihmisiä taasen käy täällä lisääntyvissä määrin.  Silti kaukana taitaa olla aika, jolloin kaikki mökit olisi yhtä aikaa varattuna. Meille tämä käy oikein hyvin...

Ruoka täällä on enempi vähempi vatsan täytettä. Riisiä, jotakin vihreetä ja kalaa tai kanaa. Kaksi jälkimmäistä vuorottelee päivittäin.  Hedelmiä ei ole tarjolla juuri koskaan. Pikkubanaaneja sentään joskus. Kookoksia on palmujen latvat pullollaan. Jos erikseen pyytää, kiipijäheppu hälytetään paikalle ja asia hoituu. On jotenkin hassua, että paikalliset ei millään ymmärrä,  että normi turisti maksaisi hedelmistä, jos niitä vaan olisi tarjolla. Meille tämä ei ole ongelma. Ollaan määrätietoisesti opiskeltu paikallista kieltä sen verran, että kyetään päivittäiset rutiinit hoitamaan berbahasa Indonesia. Äsken käveltiin lähimpään kylän kioskin.  Ostettiin pikku paketti keksejä ja lämmin kokis. Jututettiin kaupan omistajarouvaa ja ensiksi tietty ollaanko oikeesti pari, onko lapsia, poikia vai tyttöjä ja lukumäärä sekä iät. Siitä sitten puhe hedelmien puutteeseen ja kas; siihähän niitä kaupan takana puussa kasvaa - karambolaa puu keltaisenaan. Seuraamme lyöttäytynyt n. 10 vuotias juniori puuhun ja kohta meillä oli pieni muovikassillinen takuutuoreita hedelmiä nassutettaviksi.  Suoranaisesti tyrkytettiin maksua hedelmistä, mutta ei millään vaihtanut raha omistajaa. Voidaan illalla yllättää muut valkoiset leikkimällä joulupukkia. Lahjana c-vitamiinia...  Nyt tiedetään, mistä viikon mittaan saadaan karambolaa. Pitää vielä etsiä se takapiha, missä kasvaa mangopuu!

Muutama lisäkuva Raja Ampat Indonesia

Saavuttiin tänään 5.2. Amboniin. Täällä vähän isommassa kylässä tuntuu olevan hieman ripeämpi netti. Tässäpä siis muutamia kameraotoksia aikaisemmalta parilta viikolta.